juoksu

Valma mokoma onnistui taas tulemaan melkein salaa juoksuiseksi. Mokoma siisteyintoilija pesee niin ahkerasti, ettei tiputtele lähes yhtään. Tuoksu sai nuoren Jopi-herran ja monen muunkin pään pyörälle. Onneksi tilanne huomattiin ennen junamatkaa joululomilta takaisin kotiin ja vaihtoehtokyyti järjestyi.

Valma ja pikkuveli

Se on pieni, mutta kasvaa silti koko ajan.
Se rääkyy.
Välillä se sähisee.
Se pitää epäilyttävää ääntä (sanovat kehräykseksi).
Se saa kiivetä pöydälle.
Se saa paljon parempaa ruokaa ja useammin.
Sen kakkaa ei saa syödä.
Se juo samasta kupista.
Sillä on omia leluja.
Sen kanssa on hauska leikkiä.
Se on kai tullut jäädäkseen,
Se on katti.
Sen nimi on Onni.

Pallo ja muita tärkeitä

Pian on viisi vuotta siitä, kun pieni pörröinen Valma-pentu haettiin kotiin. Lapsi se on edelleen. Ja lapsella omat tärkeät tavaransa.

Poikkesimme tässä yhtenä kuumana kesäpäivänä Nilsiän marketissa ja Valma sai tuliaisen: oman pallon. Se taitaa olla jo toisen kymmenen puolella Valman palloista (toisen sadan, jos kaikki puhkileikityt ilmapallotkin lasketaan). Samanlainen neidillä on itseasiassa jo Ristijärven mökillä, mutta siellä käydään valitettavan harvoin.

Markettien halvimmat muovijalkapallot ovat kyllä ehdottomasti mielenkiintoisimpia Valman mielestä. Ne ovat niin kevyitä, että niitä voi kopitella kuin ilmapalloja, mutta eivät pamahda rikki hauskimmalla hetkellä. Ja niitä on myös hyvä torjua, silä Valmahan ei kunnon maalivahtina poispäin kulkevan pallon perään juokse. Nyt säästyvät riparilaisten pallot Valman hampailta, ja Valman kuono niiden kovilta laukauksilta (tai niinhän sitä luulisi, Valma kyllä omisi vaikka maailman kaikki pallot, jos vain saisi..).

Palloista toisiksi paras on "Reikäpallo", tukevasta luonnonkumista tehty pallo, jota on hyvä kopitella ja myös repiä, mikä on torjumisen jälkeen parasta. Reikäpallo on myös muistollisesti minulle tärkeä, sillä se on Valman ensimmäinen lelu. Se oli lahja äidiltäni, konkreettinen lupaus siitä, että saan ihan oikeasti oman koiran. Viisi vuotta se on kestänyt retuutusta ja sen Valma yleensä ensimmäisenä tuo vieraiden käteen revittäväksi.

Mutta on yksi, jota ilman Valma ei voisi olla: Karkki. Karkki oli alunperin minun uninalleni, viimeinen siitä pehmolelujen armeijasta, jota retuutin monta vuotta mukanani. Mutta parikuukautinen Valma omi tuon silloin vielä lähes itsensäkokoisen nallen sängystäni, vaikka kuinka yritin sitäö säästellä. Valmankin pehmolelu kausi meni pian ohi, mutta Karkki jäi. Sitä Valma kantaa mukanaan ja hoitaa kuin omaa pentuaan. Illalla rauha saavu, jos karhu on jäänyt oven väärälle puolelle tai matkan jälkeen kaasiin. "Missä Karkki on?" -kysymys saa Valman etsimään kaverinsa ja rauhottumaan. Viimekin yönä se oli yöuniemme pelastus, kun neiti ei millään mainannut rauhoittua pitkän herättäjäjuhlamatkan jäljiltä.

Körttikoira Saaren vankina

Valmalla on unelmien kesä. Ainakin luulen niin. Yli kuukausi sitten pesin kaupungin pölyt neidin turkista ja pian sen jälkeen ressu ahdettiin auton takapenkille muuttokuorman (ja Valman rakkaan Aura-ihmisystävän) väliin.

Nyt asustetaan koko kesä Aholansaaressa pienen pienessä metsämökissä. Mutta mökissä ollaankin lähinnä vain yöt, päiväunihetket ja ukkossateet. Meidän työpäivän aikaan Valma loikoilee kuistilla auringossa, käppäilee juoksulangassaan lähimetsikössä ruohoa maistellen ja kerjää rapsutuksia ohi kulkevilta riparilaisilta. Välillä innokkaat talkoolaiset tai muut kesätyöntekijät kuljettavat sitä mukanaan pitkin Saarta.

Ja meidän vapaaaikoina Valma pääsee metsäretkille, jalkapallopeleihin, kahlaamaa, lettukesteihin, nuorten paijattavaksi,... Juhannuskokollakin se eläytyi näytelmän taistelukohtauksiin, taputuksiin (ja ennenkaikkea makkaransyöntiin). Jonain päivänä on tarkoitus kokeilla melomista inkkarikanootilla, jos vain saadaan tuunattua Valmalle pelastusliivit.

Ja parasta on, ystäväkansan lisäksi, että ollaan saaressa. Valman voi huoletta päästää juoksentelemaan vähän kauemmaksikin ilman pelkoa hurjastelevista autoista tai karkaamisesta.

Leikkikavereita

Valma on oppinut uuden asian ja sanan: "leikki". Se mukavoittaa huomattavasti jokapäiväistä ulkoilua.

Tapulikaupunkiin muuton myötä kohtaamisia toisten koirien kanssa on jatkuvasti, mutta ne ovat muodostuneet välttämättömästä pahasta, arkailusta ja hampaiden näytöstä mahdollisuuksiksi tutustua uusiin kavereihin.

Monen tilavan koirapuiston myötä Valma on päässyt useammin tutustumaan toisiin koiriin vapaana, jolloin kohtaamiset eivät ole niin stressaavia. Kehotukset pyytää uusi tuttavuus leikkimään tuottavat yhä useammin tulosta, vaikkakin vielä vähän hapuilevaa (pari kertaa olen tosin jo nähnyt aivan oikeaoppisen leikkiinkutsukumarruksen). Valitettavasti kaikki koirat eivät ole kovin innostuneita tai jaksa keskittyä leikkiin (ei tosin Valmakaan aina).

Olen viimeaikoina alkanut käyttää puistoista Valmalle tuttua "leikki" -sanaa myös muualla toisten koirien tullessa vastaan ja reaktio on yleensä huomattava; varuillaanolo vähenee ja häntä alkaa väpättää, nuuskitaan nätisti ja välillä meno yltyy liiankin riehakkaaksi hihnasolmuksi.

Vaikkei kaikkien kanssa vielä aivan hyvin suju, on avara maasto parempi ohittamiseen (monesti Valma ihan itse päättää kiertää kauempaa epämieluisan koirakon). Ja rähjäämistilanteissakin olen oppinut lukemaan koiraamme paremmin, enkä säikähdä enää niin kovasti. Rähjäämisriskeimmät ovat suunnilleen samanikäiset/-kokoiset tyttökoirat, samoin monet isommat koirat (tosin jatkuvasti vähenevässä määrin) ja ne jotka aloittavat riidan.

Täällä on muuten lähes täysi kevät. Talvi taisi kokonaan jäädä välistä. Haltijakummi voisi toimittaa kunnon rapaeteisen ja opettaa Valman käymään omatoimisesti pesulla lenkin jälkeen...

Kaupunkilaiskoiraksi

Vuosi sitten muutettiin tosiaan Valman kanssa tänne Helsinkiin, onneksi tosin rauhalliseen Lauttasaareen. Mutta muutos oli joka tapauksessa suuri pieneen kirkonkylään ja vapaana metsissä juoksemiseen tottuneelle koiraneidille.

Asuntomme on kerrostalon neljännessä kerroksessa sijaitseva tilava yksiö, jonka tilavuus tosin viimeisen puolen vuoden aikana on kadonnut perheemme laajennuttua poikaystävällä (tai sulhaseksi tuota kai pitäisi sanoa) ja tämän soittimilla. Portaiden kanssa Valmalla ei ole ongelmia, mutta hissin ihanuuteen tutustuttuaan sinne pitäisi aina päästä. Ainoa ongelma asumisessa on naapurioven Bedja-lapinkoira. Minun mielestäni se on valtavan ihana ja suloinen, mutta koiratytöt päättivät ensitapaamisesta lähtien olla suurimmat vihamiehet. Mekkala on valtava, jos satutaan samaan aikaan rappuun, ja ovenkin läpi täytyy uhitella, kun toinen kulkee rapussa. Minulta loppuivat neuvot kesken haukkumisen eston yrittämisessä, mutta kukaan ei ole tullut valittamaan, ja vöhkiminen on kuitenkin lyhytaikaista, joten viimeiset kaksi viikkoa menköön edelleen näin. Uudessa asunnossa otetaan nollatoleranssi sisällä haukkumiselle alusta lähtien.

Näitä lenkkimaastoja täällä tulee kyllä ikävä. Olemme Valman kanssa ihastuneet mereen ja jonkinlaista metsääkin löytyy lähettyviltä. Hiekkakentät ovat usein autioita, joten Valma pääsee irrallaan juoksemaan, leikkimään ja tottelevaisuuttakin pidetään yllä. Koirapuisto osoittautui pettymykseksi. Se on melko ankea ja Valma sai aika pahat traumat isomman koiran ahdistelun jälkeen. En huomannut tarpeeksi ajoissa, että hippaleikki olikin muuttunut totiseksi takaa-ajoksi ja Valma parka juoksi lopulta päin verkkoaitaa. Sen jälkeen isommat ja varsinkin mustat koirat ovat pelottaneet pientä. Hampaat ovat nopeasti irvessä, jos muut tulevat liian röyhkeästi lähelle. Pienempien ja muiden vähemmän pelottavien koirien kanssa tutustumisista ja leikkimisistä jää onneksi hyvä mieli pitemmäksi aikaa. Lähistöllä on ihania ruohikkoalueilla, joilla uskaltaa koirat päästää valvottuna irtikin. Niin suuri tämä saari kuitenkin on, että valitettavasti samoja leikkikavereita tulee harvoin vastaan. Toivottavasti perusluottamus toisiin koiriin palailee kuitenkin pikkuhiljaa.

Kaupungissa kun ollaan, on bussilla, metrolla, ratikalla ja junalla matkustamisesta tullut lähes viikoittaista aktiviteettia. Parhaiten Valma kulkee junan rauhallisessa tahdissa, ratikassakin voi ottaa rennosti. Metro ja bussit jatkuvasti sisään ja ulos kulkevine ihmisineen taas saavat Valmallakin menon päälle. Innoissaan se on aina menossa jokaiseen kulkuneuvoon, mutta jo seuraavalla pysäkillä pitäisi vaihtaa toiseen. Ikkunasta katsominen ja kanssamatkustajien rapsutukset ja ihastelut onneksi rauhoittavat. Yleensä matka suuntautuu Vantaalle Maksimin perheen luo, mutta myös kavereiden luokse Valma pääsee välillä mukaan. Kesän paras reissu oli ratikkamatka Rajasaaren valtavaan koirasaareen. Kaukojunalla pääsee Joensuuhun äidin ja isän luokse tai Kotkaan Mikko-veljen ja Triin-tyttöystävän luo, missä Valma viettikin lähes kuukauden, kun minä olin kesäkurssilla Unkarissa.

Vielä on

Vaikka blogien päivitykseen ei ole riittänyt innostusta vuoteen ja kotisivujen salasanakin hukkui (enkä muutenkaan jaksa päivittää) ollaan kuitenkin vielä olemassa.

Valma on nyt siis nelivuotias neiti, Lauttasaarelainen vielä pari viikkoa. Sitten muutetaan isompaan kämppään Tapulikaupunkiin. Valman riehumiselle tulee paremmin tilaa ja me saadaan työhuone, jonne Valma ei saa tulla häiritsemään kesken opiskelun (varsinkin Maksim on niin hellämielinen, ettei voi vastustaa palloa käteen työntävää nappisilmää.

Ehkä tämäkin blogi hyppää taas elämään. Ainakin ihania sattumuksia tuo suloinen otus aiheuttaa päivittäin.