2 vuotta täynnä

Minun pieni koirani on 2-vuotias. Kuuluisi kai sanoa, että muistan kuin eilisen sen päivän jolloin kannoin pienen palleron kotiin. Niin muistankin. Mutta samalla tuntuu, kuin olisin elänyt tuon koiran kanssa kokonaisen elämän. Niin paljon on muuttunut ja tapahtunut. Välillä huomaan Valman vilahtelevan nissäkin muistoissa, joiden aikaan se ei ollut edes syntynyt. Olen niin tottunut siihen, että se on läsnä jokaisessa hetkessäni.

Mitä kaikkea onkaan tapahtunut vuoden aikana?

Viime keväänä ja kesänä vietimme Vipun kanssa kotona. Teimme pitkiä metsäretkiä ja vain olimme. Heinäkuussa, kun olin riparilla isosena, Valma vietti viikon vanhempien kanssa lapissa. Poroja tuli jahdattua, lakkoja syötyä ja toinen silloin löydetyista poronsarvista on edelleen järsittävänä. Aivan loistavia puruluita, kestävät pitkään ja Valma jaksaa innostua sarvestaan yhä edelleen, onhan se itse tunturista kannettu.

Syksyllä Valma pääsi ensimmäistä kertaa Aholansaareen, minulle hyvin tärkeään paikkaan. Joona-koiran kanssa tuli vähän tappelua välillä, mutta muuten sujui hyvin.
Lokakuussa osallistuimme Itä-Hämeen koirakerhon vuosittaiseen match show'hun. Valma käyttäytyi odotettua paremmin, mutta huipputulosta ei tullut.

Talvella Valma juoksi jälkien ja lintujen perässä. Uudenvuoden vietimme Saaressa, vaikka juoksu alkoi juuri samaan aikaan. Valma juoksenteli onnessaan pikä köysi perässään jäällä ja pelloilla. Tammikuussa Vipun emo Whoopi jouduttiin lopettamaan silmävamman takia. Surettaa, kun Valma ei päässyt näkemään emoaan kertaakaan luovutuspäivän jälkeen.

Kevättalven hiihtoloman vietimme Ylläksellä, jossa valma osoittautui hyväksi vetoavuksi hiitolenkeillä. Välillä tosin muut asiat veivät huomion ja sain suksien kanssa taiteilla aikalailla.

Kevät oli minulle hyvin rankka koulussa. Viikonloput menivät reissatessa. Vain Haminan ja Kotkan reissulle Vippu pääsi mukaan. Linja-auto harjoittelua tuli kunnolla ja neiti osoittautui loistavaksi matkustajaksi. Viime vikonloppuna kesäloman alkamisen kunniaksi Valma pääsi taas Saareen leireilemään. Juoksemaan pitkin peltoja, tulevien isosten leikitettäväksi ja rapsutettavaksi ja lentopallopelin pilaajaksi, siis nauttimaan kesäisestä olosta. Villakoira Ofelian kanssa käytiin temppukisa, jonka Offe tosin taisi voittaa ilmiömäisellä urkuharmonin soittotaidollaan.

Koko vuoden kävimme tietenkin koirakoulussa ja agilityssä aina kun mahdollista. Yllätyksenä tuli koirakerhon Vuoden tulokas-titteli ja valtava kiertopokaali. Tarkoitus on kesän aikana päästä kokeilemaan agilityä muissakin ympäristöissä kuin Sysmän maneesissa ja kotipihalla sekä kenties käydä joissakin mölli-agi kisoissakin.

Syntymäpäivää vietetään tänään pitkällä metsävaelluksella ja aamuruuan Valma sai juhlallisesti Tulokas-pokaalistaan.

Pyhää

Liian pitkä aika edellisestä merkinnästä. Välillä on tapahtunut vaikka mitä. Joulu meni hyvin. Tosin paluu arkeen oli vaikea eräälle pienelle koiralle, kun jouluherkut vaihtuivat takaisin nappuloiksi.

Marraskussa jo päätin viedä Valman Uudeksivuodeksi pois kodin hälinästä, Savoon Aholansaareen, jossa olen viettänyt elämäni parhaat hetket ja Valmakin tutustui paikkaan jo syksyllä. Vampun toinen juoksu alkoi tietenkin päivää ennen lähtöä, mutta emme onneksi vaihtaneet suunnilma. Saaressa ei onneksi ollut muita koiria, joten Valppu sai juosta vapaana pitkä köysi perässään.

Kolmen tunnin ajomatkan Valma nukkui tottuneesti ja heikon jään takia järjestetyn moottorikelkkakyydinkin neiti istui nätisti reessä, vaikka pelotti niin paljon, että hihani oli likomärkä kuolasta matkan lopuksi. Ensimmäiset tunnit kävelimme kahdestaan ympäri Saarta ja ympäröivää aavaa jäätä, kunnes illalla muun porukan alkaessa kasaantua Valmakin rauhoittui kiltisti takkahuoneeseen.

Vuoden toiseksi viimeinen päivä alkoi Paavon polun etsinnällä ja jäällä peuhaamisella. Seurojen ajaksi jätin Valman pihalle ja kävin aina välillä katsomassa. Lopulta jouduin kuitenkin jättämään koko seurat, sillä Valma ulvoi sydäntäsärkevästi. Illalla saapui Aura, minun hyvä ystäväni, jonka Valma selvästi tunnisti, vaikka oli vain kerran ennen tavannut. Ilta kului tällä kertaa Valmalta Takkiksen eteisessä, sillä ilmeni, että joukossamme oli hyvin allerginen ihminen.

Vuoden viimeisen päivän Valma sai valitettavasti viettää eteisissä lenkkien välillä. Raketteja ei onneksi paljon paukauteltu, eikä tuo hermostunut paukauksista lähes yhtään ja hiljaisista Roomalaisista kynttilöistä ei ollut moksiskaan.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä suurin osa parinkymmenen hengen ryhmäämme lähti koteihinsa. Haikeuttamme pakenimme Aura, minä ja Valma jäälle. Koiran lennokkaan juoksun ja riemun katselemiseen en kyllästy ikinä. Pimeän saavuttua teimme sädetikkujen sytytysyrityksiä ja Valma oli monta kertaa kadota säkkipimeyteen, mutta osaan jo luottaa siihen, ettei se katoa.

Auran lähdettyä seuraavana aamuna uuvutin Valmaa tuntikaupalla kyytiä odotellessa. Autossa se sitten makasi reporankana, eikä jaksanut kovin suuresti innostua edes kotiin paluusta.

Minulla on maailman ihanin pieni koiratoveri!