Liian pitkä aika edellisestä merkinnästä. Välillä on tapahtunut vaikka mitä. Joulu meni hyvin. Tosin paluu arkeen oli vaikea eräälle pienelle koiralle, kun jouluherkut vaihtuivat takaisin nappuloiksi.
Marraskussa jo päätin viedä Valman Uudeksivuodeksi pois kodin hälinästä, Savoon Aholansaareen, jossa olen viettänyt elämäni parhaat hetket ja Valmakin tutustui paikkaan jo syksyllä. Vampun toinen juoksu alkoi tietenkin päivää ennen lähtöä, mutta emme onneksi vaihtaneet suunnilma. Saaressa ei onneksi ollut muita koiria, joten Valppu sai juosta vapaana pitkä köysi perässään.
Kolmen tunnin ajomatkan Valma nukkui tottuneesti ja heikon jään takia järjestetyn moottorikelkkakyydinkin neiti istui nätisti reessä, vaikka pelotti niin paljon, että hihani oli likomärkä kuolasta matkan lopuksi. Ensimmäiset tunnit kävelimme kahdestaan ympäri Saarta ja ympäröivää aavaa jäätä, kunnes illalla muun porukan alkaessa kasaantua Valmakin rauhoittui kiltisti takkahuoneeseen.
Vuoden toiseksi viimeinen päivä alkoi Paavon polun etsinnällä ja jäällä peuhaamisella. Seurojen ajaksi jätin Valman pihalle ja kävin aina välillä katsomassa. Lopulta jouduin kuitenkin jättämään koko seurat, sillä Valma ulvoi sydäntäsärkevästi. Illalla saapui Aura, minun hyvä ystäväni, jonka Valma selvästi tunnisti, vaikka oli vain kerran ennen tavannut. Ilta kului tällä kertaa Valmalta Takkiksen eteisessä, sillä ilmeni, että joukossamme oli hyvin allerginen ihminen.
Vuoden viimeisen päivän Valma sai valitettavasti viettää eteisissä lenkkien välillä. Raketteja ei onneksi paljon paukauteltu, eikä tuo hermostunut paukauksista lähes yhtään ja hiljaisista Roomalaisista kynttilöistä ei ollut moksiskaan.
Tammikuun ensimmäisenä päivänä suurin osa parinkymmenen hengen ryhmäämme lähti koteihinsa. Haikeuttamme pakenimme Aura, minä ja Valma jäälle. Koiran lennokkaan juoksun ja riemun katselemiseen en kyllästy ikinä. Pimeän saavuttua teimme sädetikkujen sytytysyrityksiä ja Valma oli monta kertaa kadota säkkipimeyteen, mutta osaan jo luottaa siihen, ettei se katoa.
Auran lähdettyä seuraavana aamuna uuvutin Valmaa tuntikaupalla kyytiä odotellessa. Autossa se sitten makasi reporankana, eikä jaksanut kovin suuresti innostua edes kotiin paluusta.
Minulla on maailman ihanin pieni koiratoveri!
