Valma ja pikkuveli

Se on pieni, mutta kasvaa silti koko ajan.
Se rääkyy.
Välillä se sähisee.
Se pitää epäilyttävää ääntä (sanovat kehräykseksi).
Se saa kiivetä pöydälle.
Se saa paljon parempaa ruokaa ja useammin.
Sen kakkaa ei saa syödä.
Se juo samasta kupista.
Sillä on omia leluja.
Sen kanssa on hauska leikkiä.
Se on kai tullut jäädäkseen,
Se on katti.
Sen nimi on Onni.

Pallo ja muita tärkeitä

Pian on viisi vuotta siitä, kun pieni pörröinen Valma-pentu haettiin kotiin. Lapsi se on edelleen. Ja lapsella omat tärkeät tavaransa.

Poikkesimme tässä yhtenä kuumana kesäpäivänä Nilsiän marketissa ja Valma sai tuliaisen: oman pallon. Se taitaa olla jo toisen kymmenen puolella Valman palloista (toisen sadan, jos kaikki puhkileikityt ilmapallotkin lasketaan). Samanlainen neidillä on itseasiassa jo Ristijärven mökillä, mutta siellä käydään valitettavan harvoin.

Markettien halvimmat muovijalkapallot ovat kyllä ehdottomasti mielenkiintoisimpia Valman mielestä. Ne ovat niin kevyitä, että niitä voi kopitella kuin ilmapalloja, mutta eivät pamahda rikki hauskimmalla hetkellä. Ja niitä on myös hyvä torjua, silä Valmahan ei kunnon maalivahtina poispäin kulkevan pallon perään juokse. Nyt säästyvät riparilaisten pallot Valman hampailta, ja Valman kuono niiden kovilta laukauksilta (tai niinhän sitä luulisi, Valma kyllä omisi vaikka maailman kaikki pallot, jos vain saisi..).

Palloista toisiksi paras on "Reikäpallo", tukevasta luonnonkumista tehty pallo, jota on hyvä kopitella ja myös repiä, mikä on torjumisen jälkeen parasta. Reikäpallo on myös muistollisesti minulle tärkeä, sillä se on Valman ensimmäinen lelu. Se oli lahja äidiltäni, konkreettinen lupaus siitä, että saan ihan oikeasti oman koiran. Viisi vuotta se on kestänyt retuutusta ja sen Valma yleensä ensimmäisenä tuo vieraiden käteen revittäväksi.

Mutta on yksi, jota ilman Valma ei voisi olla: Karkki. Karkki oli alunperin minun uninalleni, viimeinen siitä pehmolelujen armeijasta, jota retuutin monta vuotta mukanani. Mutta parikuukautinen Valma omi tuon silloin vielä lähes itsensäkokoisen nallen sängystäni, vaikka kuinka yritin sitäö säästellä. Valmankin pehmolelu kausi meni pian ohi, mutta Karkki jäi. Sitä Valma kantaa mukanaan ja hoitaa kuin omaa pentuaan. Illalla rauha saavu, jos karhu on jäänyt oven väärälle puolelle tai matkan jälkeen kaasiin. "Missä Karkki on?" -kysymys saa Valman etsimään kaverinsa ja rauhottumaan. Viimekin yönä se oli yöuniemme pelastus, kun neiti ei millään mainannut rauhoittua pitkän herättäjäjuhlamatkan jäljiltä.

Körttikoira Saaren vankina

Valmalla on unelmien kesä. Ainakin luulen niin. Yli kuukausi sitten pesin kaupungin pölyt neidin turkista ja pian sen jälkeen ressu ahdettiin auton takapenkille muuttokuorman (ja Valman rakkaan Aura-ihmisystävän) väliin.

Nyt asustetaan koko kesä Aholansaaressa pienen pienessä metsämökissä. Mutta mökissä ollaankin lähinnä vain yöt, päiväunihetket ja ukkossateet. Meidän työpäivän aikaan Valma loikoilee kuistilla auringossa, käppäilee juoksulangassaan lähimetsikössä ruohoa maistellen ja kerjää rapsutuksia ohi kulkevilta riparilaisilta. Välillä innokkaat talkoolaiset tai muut kesätyöntekijät kuljettavat sitä mukanaan pitkin Saarta.

Ja meidän vapaaaikoina Valma pääsee metsäretkille, jalkapallopeleihin, kahlaamaa, lettukesteihin, nuorten paijattavaksi,... Juhannuskokollakin se eläytyi näytelmän taistelukohtauksiin, taputuksiin (ja ennenkaikkea makkaransyöntiin). Jonain päivänä on tarkoitus kokeilla melomista inkkarikanootilla, jos vain saadaan tuunattua Valmalle pelastusliivit.

Ja parasta on, ystäväkansan lisäksi, että ollaan saaressa. Valman voi huoletta päästää juoksentelemaan vähän kauemmaksikin ilman pelkoa hurjastelevista autoista tai karkaamisesta.

Leikkikavereita

Valma on oppinut uuden asian ja sanan: "leikki". Se mukavoittaa huomattavasti jokapäiväistä ulkoilua.

Tapulikaupunkiin muuton myötä kohtaamisia toisten koirien kanssa on jatkuvasti, mutta ne ovat muodostuneet välttämättömästä pahasta, arkailusta ja hampaiden näytöstä mahdollisuuksiksi tutustua uusiin kavereihin.

Monen tilavan koirapuiston myötä Valma on päässyt useammin tutustumaan toisiin koiriin vapaana, jolloin kohtaamiset eivät ole niin stressaavia. Kehotukset pyytää uusi tuttavuus leikkimään tuottavat yhä useammin tulosta, vaikkakin vielä vähän hapuilevaa (pari kertaa olen tosin jo nähnyt aivan oikeaoppisen leikkiinkutsukumarruksen). Valitettavasti kaikki koirat eivät ole kovin innostuneita tai jaksa keskittyä leikkiin (ei tosin Valmakaan aina).

Olen viimeaikoina alkanut käyttää puistoista Valmalle tuttua "leikki" -sanaa myös muualla toisten koirien tullessa vastaan ja reaktio on yleensä huomattava; varuillaanolo vähenee ja häntä alkaa väpättää, nuuskitaan nätisti ja välillä meno yltyy liiankin riehakkaaksi hihnasolmuksi.

Vaikkei kaikkien kanssa vielä aivan hyvin suju, on avara maasto parempi ohittamiseen (monesti Valma ihan itse päättää kiertää kauempaa epämieluisan koirakon). Ja rähjäämistilanteissakin olen oppinut lukemaan koiraamme paremmin, enkä säikähdä enää niin kovasti. Rähjäämisriskeimmät ovat suunnilleen samanikäiset/-kokoiset tyttökoirat, samoin monet isommat koirat (tosin jatkuvasti vähenevässä määrin) ja ne jotka aloittavat riidan.

Täällä on muuten lähes täysi kevät. Talvi taisi kokonaan jäädä välistä. Haltijakummi voisi toimittaa kunnon rapaeteisen ja opettaa Valman käymään omatoimisesti pesulla lenkin jälkeen...