Koirakoulu meni suht hyvin kuitenkin vaikka maassa paikallaan olo ei onnistunut. Pistetään kahden viikon harjoittelutauon piikkiin, eikö niin?
Kotimatkalla Valma löysi kaverin. Ihana mustavalkoinen tyttö, kaiketi jokin spanieli. Ja sitä piti odottaa, kuten aina muita koiria. Valma ei yksinkertaisesti voi liikkua senttiäkään ennen kuin on päässyt tutustumaan uusiin kavereihin. Minä siinä sitten hämilläni selitän maassa vaanivaa koiraa. "Juu, ei se ole vihainen. Sillä on vaan niin ystävällinen, että kaikki pitää tervehtiä. Nuori koirahan tämä vielä,...". Sama koira tuli kahteen kertaan vastaan. Ja molemmilla kerroilla sama vaaniminen.
Vimpu on myös äärettömän perso ruuaalle, varsinkin ihmis-sellaiselle. Jos joku väittää, ettei koira opi kerjäämään, ellei sille anna mitään, väittää väärin. (Tosin luulen, että äidin "kun se katsoi niin suloisesti"-taktiikalla on myös jotain merkitystä asiaan). Tänään se sitten kerjäsi salaattia. Ihanaa lehtisalaattia. Lopulta pala tippui lattialle ja yksi haukkana siinä kiinni.
Ja. hetki matustelua. Ei ollut hyvää. Me siinä sitten nauramaan, että taisikin käydä köpsästi. Ja tämä sieppaa sen heti takaisin "kyllähän se syötävä on, ettei ihan naurunalaiseksi joudu". Ja sama reaktia. Ei sitä voi syödä. Edelleen on salaatinpala lattialla, mutta jos sitä menee siitä pois ottamaan, niin Valma on sitä mieltä, että kyllä hän sen sittenkin syö. Pitäkööt nyt vähän aikaa. Pieni, hölmö, mutta niin suloinen :]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti