Valma on innostunut talven tultua jäljistä ja on ilmiselvästi päättänyt ryhtyä kapinalliseksi. Totteleminen onnistuu vain hyvin mielenosoituksellisesti, jos maassa sattuu olevan mielenkiintoisia jälkiä. Lenkeillä olen monta kertaa ollut hermostumisen partaalla.
Eilen:
Menimme polkua pieneen notkoon ihan lähellä. Ongelmaksi muodostuivat notkon pohjalla olevat viime talvena kaatuneet koivut ja jäniksen jäljet. Ensin likka sitoi itsensä loistavasti yhteen puista. Se sen olisi pitänyt vielä aivan hyvin selvittää "kierrä"-pyynnöllä, mutta ei. Jäljet menivät niin, että oksat oli kierrettävä ties kuinka moneen kertaan ja kun minä sitten lopulta hihnaa selvittämään, niin tämä vaan kiskoo jälkiänsä.
Lopulta kuitenkin sain sen irrotettua ja neidin kiskoessa edelleen otin pikkuiseen puhutteluun. Haistelupuuhien lomassa pieni oli napannut lunta suuhunsa ja mäysti sitä aivan kuin teinityttö purkkaa. Minä selitän, että "Ei saa kiskoa tuolla lailla ja plaa plaa.." ja tämä mäystää ja katsoo "Just joo, mähän en sua niinku kuule kuuntele, jos mullon tärkeemmät hommat kesken niinku..."-tyyliin. Ei siinä voinut olla nauramatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti