Kaupunkilaiskoiraksi

Vuosi sitten muutettiin tosiaan Valman kanssa tänne Helsinkiin, onneksi tosin rauhalliseen Lauttasaareen. Mutta muutos oli joka tapauksessa suuri pieneen kirkonkylään ja vapaana metsissä juoksemiseen tottuneelle koiraneidille.

Asuntomme on kerrostalon neljännessä kerroksessa sijaitseva tilava yksiö, jonka tilavuus tosin viimeisen puolen vuoden aikana on kadonnut perheemme laajennuttua poikaystävällä (tai sulhaseksi tuota kai pitäisi sanoa) ja tämän soittimilla. Portaiden kanssa Valmalla ei ole ongelmia, mutta hissin ihanuuteen tutustuttuaan sinne pitäisi aina päästä. Ainoa ongelma asumisessa on naapurioven Bedja-lapinkoira. Minun mielestäni se on valtavan ihana ja suloinen, mutta koiratytöt päättivät ensitapaamisesta lähtien olla suurimmat vihamiehet. Mekkala on valtava, jos satutaan samaan aikaan rappuun, ja ovenkin läpi täytyy uhitella, kun toinen kulkee rapussa. Minulta loppuivat neuvot kesken haukkumisen eston yrittämisessä, mutta kukaan ei ole tullut valittamaan, ja vöhkiminen on kuitenkin lyhytaikaista, joten viimeiset kaksi viikkoa menköön edelleen näin. Uudessa asunnossa otetaan nollatoleranssi sisällä haukkumiselle alusta lähtien.

Näitä lenkkimaastoja täällä tulee kyllä ikävä. Olemme Valman kanssa ihastuneet mereen ja jonkinlaista metsääkin löytyy lähettyviltä. Hiekkakentät ovat usein autioita, joten Valma pääsee irrallaan juoksemaan, leikkimään ja tottelevaisuuttakin pidetään yllä. Koirapuisto osoittautui pettymykseksi. Se on melko ankea ja Valma sai aika pahat traumat isomman koiran ahdistelun jälkeen. En huomannut tarpeeksi ajoissa, että hippaleikki olikin muuttunut totiseksi takaa-ajoksi ja Valma parka juoksi lopulta päin verkkoaitaa. Sen jälkeen isommat ja varsinkin mustat koirat ovat pelottaneet pientä. Hampaat ovat nopeasti irvessä, jos muut tulevat liian röyhkeästi lähelle. Pienempien ja muiden vähemmän pelottavien koirien kanssa tutustumisista ja leikkimisistä jää onneksi hyvä mieli pitemmäksi aikaa. Lähistöllä on ihania ruohikkoalueilla, joilla uskaltaa koirat päästää valvottuna irtikin. Niin suuri tämä saari kuitenkin on, että valitettavasti samoja leikkikavereita tulee harvoin vastaan. Toivottavasti perusluottamus toisiin koiriin palailee kuitenkin pikkuhiljaa.

Kaupungissa kun ollaan, on bussilla, metrolla, ratikalla ja junalla matkustamisesta tullut lähes viikoittaista aktiviteettia. Parhaiten Valma kulkee junan rauhallisessa tahdissa, ratikassakin voi ottaa rennosti. Metro ja bussit jatkuvasti sisään ja ulos kulkevine ihmisineen taas saavat Valmallakin menon päälle. Innoissaan se on aina menossa jokaiseen kulkuneuvoon, mutta jo seuraavalla pysäkillä pitäisi vaihtaa toiseen. Ikkunasta katsominen ja kanssamatkustajien rapsutukset ja ihastelut onneksi rauhoittavat. Yleensä matka suuntautuu Vantaalle Maksimin perheen luo, mutta myös kavereiden luokse Valma pääsee välillä mukaan. Kesän paras reissu oli ratikkamatka Rajasaaren valtavaan koirasaareen. Kaukojunalla pääsee Joensuuhun äidin ja isän luokse tai Kotkaan Mikko-veljen ja Triin-tyttöystävän luo, missä Valma viettikin lähes kuukauden, kun minä olin kesäkurssilla Unkarissa.