Kävin siis hakemassa Valman Vantaalle viime viikon keskiviikkona. Lahden asemalla äidin kanssa odotti koira, joka näytti siltä kuin sen turkin hoito olisi unohdettu pariksi vuodeksi. Kyseessä ei kuitenkaan ollut sairaus tai heitteillejättö vaan ankara karvanlähtöaika. Äiti vakuutti neitiä harjanneensa ahkerasti. Pari päivää sain vielä nyhtää alusvillaa tupoittain irti joka välissä, ja nyt koira näyttää liikuttavan ruipelolta ja kaljulta alkukesään verrattuna.
Valma oli toista kertaa junassa ja loikoili jo rauhallisesti reppuni tyynynään. Junan vaihtokin sujui mallikkaasti ja Korson asemalta keskimäärin kävelimme (Valma säntäili, minä raahauduin laukun kanssa) "kotiin".
Heti ensimmäisen kaksikoiraisen lenkin päätteeksi huomasin lukinneeni itseni talon ulkopuolelle. Pinna oli muutenkin kireällä matkustamisen, palaneen ruuan ja koirien epätahtisuuden vuoksi, joten päivä alkoi vaikuttaa katastrofilta. Poikaystävä kavereineen joutui jättämään illan keikkansa valmistelut ja ajamaan Helsingistä asti päästääkseen meidät sisälle. Reilun puolentunnin odotuksen aikana koirat kuitenkin löysivät toisistaan leikkitoverit ja maailma alkoi jälleen kirkastua.
Nyt Valma ja Vappu tulevat jo oikein hyvin toimeen keskenään. Pientä rähjäämistä tosin syntyy toisinaan ruuasta (lähinnä Valman puolelta) ja huomiosta. Sisällä eletään rauhallisesti välillä hiukan painien, ulkona juostaan pää viidentenä jalkana hippaa ja Valma kiertää ympyrää kuin paimentaen.
Lenkeillä rytmi on raivostuttavan erilainen, Valma vetää eteenpäin, Vappu taaksepäin, ja minä olen ratketa kahden hihnan välissä. Parhaaksi keinoksi saada Vappu kunnolla liikkeelle ovat osoittautuneet juoksuaskeleet, mikä on innostanut nyt jo useamman kerran hölkkäämään läheiselle pururadalle. Hyvin hitaasti, mutta varmasti taittuu jo reilut kaksi kilometriä tauotta (olen lähes rapakunnossa, tiedän), ja jälkeenpäin on hyväolo fyysisesti ja henkisesti.
Tällainen lyhyt kokemus kahden koiran kanssa elosta on kyllä vakuuttanut minua siitä, että Valma saa vielä toistaiseksi jäädä ainoaksi koiraksi. Minulla ei taida vielä olla tarpeeksi pitkää pinnaa kahden koiran päivittäin vaatimalle kärsivällisyydelle, vastuulle, huomiolle, jne...
Mutta on kyllä kuitenkin ihanaa istua tässä näpyttelemässä, kun Vappula painautuu lämpimäni jalkaa vasten ja Vampula loikoilee söpöläisenä omalla peitollaan vieressä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti